Tuntuu, että olen ihan yksin, ettei kukaan välitä. Tuntuu, että olen niin lihava ja ruma, ettei kukaan halua olla kanssani. Minulla on kyllä ystäviä ja kavereita paljon, mutta mistä tiedän välittävätkö he oikeasti? Olen ihan yksin omassa helvetissäni ilman auttajia. Ainut asia jonka olen huomannut tuovan lohtua on laihduttaminen. Mikään ei tunnu paremmalta kuin se, kun nousee vaa'alle ja näkee numeroiden laskeneen edes vähän. Päivä päivältä, viikko viikolta, minusta tulee pienempi. Ihmiset ympärilläni ihmettelevät mitä minulle tapahtuu, annan heidän ihmetellä. He eivät osaa kokea tätä, koska he rakastavat läskiä paskaista elämäntapaansa. Kun he keräävät ihonsa alle lisää oksettavaa rasvaa, minä, yksin, juoksen pitkin katuja ja itken pahaa oloani. Kun kukaan ei ymmärrä, kun vihaa itseään. Haluan olla vain laiha. Ja teen kaikkeni sen eteen.

Tänä aamuna huomasin, että olen taas laihtunut. Mutta peilikuvani mukaan en, olen yhä lihava. Vihaan vatsaani, jalkojani, käsiäni ja kasvojani, jotka ENNEN olivat niin kauniit. Miten saatoin jättää sen taakseni? Tiesin jo silloin, etten pääse eroon oikeasta itsestäni niin helposti.

Nyt tuntuu helpolta, kun oksettaa ja ällöttää niin paljon että hädin tuskin pystyin juomaan vettä aamulla. Tuntuu että oon äärimmilleni täynnä kaikkea ruokaa ja läskiä. Tänään en varmasti syö mitään, EN MITÄÄN. Koulussakin menee kuuteen asti ja illalla voin sanoa että söin jo koulussa.

Illalla kuntopiiriä ainakin, saa nähdä ehdinkö juoksemaankin. Toivottavasti.

Ihme muuten ettei väsytä yhtään vaikka nukuin tosi huonosti, tuskin ollenkaan.

Nyt kerron tavoitteet (JOTKA PITÄVÄT).

Oletan, että pystyn laihtumaan 2 kg per viikko. Ainakin oon huomannu, että laihdun suunnilleen ton verran viikossa keskimäärin. Ja oon noin 174 cm pitkä.

Joo eli:

26.10 OKSETTAVAT 64 KG! HYI! yök minä ;s

2.11 62 kg

9.11 60 kg

16.11 58 kg

23.11 56 kg

30.11 54 kg

7.12 52 kg !!!! <3

Tavoitteeni on siis aluksi tuo 52 kg. Silloin kun painoin vuosi sitten sen verran, olin niin laiha ja kaunis. Kadehdin silloista itseäni. Voiko itseään edes kadehtia? No, näköjään.

Lupaan laittaa vähän kuvia itsestäni jonkin ajan päästä, sitten kun kehtaan. En nimittäin todellakaan vielä kehtaa. MUTTA jonain päivänä minun ei tarvitse peitellä itseäni ja hävetä läskejäni, voin pukeutua tiukkoihin vaatteisiin ja näyttää hyvältä, voin pukea jalkaani korkeat korot näyttämättä norsulta. Voin olla tyytyväinen itseeni: kerrankin saavutin jotain, mitä olen toivonut. Olen onnistunut.

Nyt tuntuu hyvältä, tunnen että onnistun. Ainoa este on perhe, jonka kanssa joudun asumaan vielä puoli vuotta. Sitten muutan pois opiskelemaan, ja kaikki on helpompaa. Nyt pitää vain olla vahva ja esittää sitä äidin kutsumaa NORMAALIA. Yök minä.

Aloitin kirjoittamaan blogia. Ehkä se auttaa minua edes vähän. Kirjoitan siitä, miten etenen tavoitteessani. Kirjoitan tiestäni täydellisyyteen. Olen aina halunnut olla se pienin ja siroin. Olen monta kertaa ollutkin, mutta aina jostain syystä lihon taas normaaliksi. NORMAALIKSI. Se on pahin sana minkä voi kuulla. EN halua olla normaali, vaan LAIHA ja KAUNIS. Äitikin sanoi minulle eilen, kun olin laittanut farkut jalkaan, että "Nythän noi on sulle sopivat." !!!! Se satutti. Ihan oikeasti. Nyt olen siis LIHONUT niin että sen jopa huomaa. Ja kuulen sen vielä äidin suusta. NORMAALI.

Mutta en ole kauaa, tähän tulee NYT muutos. Toivon saavani samanhenkisiä lukioita, jotka kannustavat minua (ja minä heitä), tiessään täydellisyyteen.

Ainakin aluksi tämä tulee olemaan helppoa. Ruoka on alkanut ällöttää minua, samoin peilikuva, joten ei edes tee mieli syödä. Oksettaa. Muistan kyllä sen heikon olon ja kalpean (mutta kauniin) ihon, jotka saa kun on syömättä. Tällä hetkellä kaipaan sitä tunnetta, että ei jaksa liikuttaa jäseniään. Haluan taas olla se hentoinen ja pieni, kuvankaunis.

Huomenna aloitan, ja olen taas vähän onnellisempi. Voisin listata vähän tavoitteita.